Puskaratsukko

Aloitin ratsastamisen 6-vuotiaana suomenhevosella Reippaalla, joka asui työhevosena ja myöhemmin eläkeheppana isovanhempieni naapurissa. Reippaan kanssa kasvoin lapsesta nuoreksi hevosmiestaitoja opiskellen, vanhalla heinäharvalla heinäpellolla ajaen, satulatta ratsastaen kesät ja talvet. Hurmaava liinakko, jonka muistan aina. Se ensimmäinen. Hevonen, putoaminen, kaatuminen, ähky, kakspäällä, yöratsastukset, uinnit, sairaus, lopettaminen ja suuri suru. Koko kirjo.

Ratsastuskoulua kävin tyttöporukassa alkeet ja jatkot, ja muutaman kesäleirin. Tirskun talli oli talli atuusulassa. En ollut erityisen hyvä ratsastaja, tykkäsin maastoilla ja hypätä. Sileän sulkeiset taisivat mennä aika kevyellä pohdinnalla. Hevosten kanssa puuhailu oli se juttu. Suokkeja tuolla taisi pääosin olla, ja yksi poni, jonka nimi oli Poni.

Kari Rosimo oli silloin raviuraansa aloitteleva nuorimies, jonka tallilla kävimme pikkutyttöinä hyörimässä ja auttamassa, vaikka taisimme enemmän olla jaloissa. Noilta ajoilta oli jäänyt mieleen vaarallinen leikki, jossa ratsastimme metsätarhassa laumassa tarhaavilla nuorilla hevosilla ilman mitään kamppeita. Ystäväni Syke tuli lauman pelästyttyä komealla kaarella alas ja sai vielä hokista päänsä auki. Siinä oli sitten verta ja kiirettä ja pelästyneitä tyttöjä iso kasa. Kari ajoi tyttöparan sairaalan kautta kotiin. Ja huutia taisi kukin meistä saada kotonaan...

Teinivuosina sotkin pyörällä kilometrikaupalla Ponihakaan, jossa hoidin kaunista kimoa Busteria. Tuolloin en enää ratsastanut tunneilla. Busterilla oli erikoinen säkätuki ja se asusti yksityisheppojen puolella.

Sitten tuli tauko. Aika pitkä sellainen. Lähemmäs 20 vuotta. Mielessä kummitteli aika ajoin harrastuksen elvyttäminen. Hevostelu käynnistyikin uudestaan issikkavelluksilla muistaakseni 2007-08. Hankin kamppeet ja vallan tykkäsin. Vaelsin etelässä ja pohjoisessa, kaikkina vuodenaikoina. Tunneillekin alkoi tehdä  mieli ja kyselin tutuilta suosituksia. Kun sain vielä kaverin mukaan Takaisin satulaan -projektiin, niin ekat kaksarit varattiin Knaperbackasta. Siitä sitten sopivaan tuntiryhmään. Alkuun kerta viikkoon, sitten kaksi kertaan ja lopulta kolmeen. Muutama vuosi meni näin, ja nyt vuodenvaihteessa ostin Jiin omakseni.

Opetustunneilla huomasin tosi nopsasti, että taidoiltani en ole edelleenkään kaksinen ratsastaja, kumma juttu :D Plussapalloja saan siitä, etten selästä käsin pelkää oikein mitään. Aika usein meillä tätiratsastajilla on vähän varauksia eläväisemmistä tapauksista, pelästyessään sivuloikkia tai pukkeja tarjoavista ratsuista. Minulla ei ole tässä ongelmaa, virkeät tapaukset ovat mieleeni. Tykkään edelleen hypätä ja maastoilla, menen mielelläni ilman satulaa. Tasapainoni ja kuntoni on kai ihan kohtuullinen. Olen normipainoinen. Mutta kaikki muu onkin sitten sinnepäin. Olen joutunut opettelemaan oikeastaan kaiken ohjasotetta myöten alusta tai uudestaan. Menisin mielummin ilman jalustimia, kevyessä istunnassa ja vapaata laukkaa.Vaikka olen tunneilla onnistuneesti kokeillut avoja, sulkuja ja vastalaukkaa sun muita "temppuja", tarvitsisin ihan perusratsastukseen koulutusta. Avut, istunta, kädet... JiiBee osaa minua paljon enemmän, siksi sillä käykin viikoittain minua taitavampi ratsastaja. Ja siksi me käymme yhdessä tunneilla pari kertaa viikossa.

Meillä on muotoutunut vallan mainio pienryhmäporukka, jonka kanssa ratsastamme ja pohdimme yhdessä upeaa harrastustamme. Tuntien jälkeen Fb-ryhmässä käydään vilkas keskustelu tehtävistä ja niistä suoriutumisesta. Ja tarvittaessa toisiamme eteenpäin törkitään, jos itsekritiikki meinaa viedä voiton.

Katsotaan päästäänkö vielä puskasta kurkkaamaan. Tai ehkä tuota perusmerkin ratsastamista seuran koulukisoissa tänä keväänä voi jo sanoa sellaiseksi :)