Minun hevoseni. Jonka tarina on 16 vuotta sitten alkanut Unkarin pustalta. Jonka unkarilainen nimi tarkoittaa aamunkoittoa. Joka päätyi jossain vaiheessa Suomeen ja joka kiersi vuosia ja vuosia ratsastuskoulun maneesinuraa. Vähän vääränkokoisella satulalla. Ja vähän jo jalat kuluneina. Jonka silmät olivat usein kireät ja selkä kipeä. Jonka ostoa eläinlääkäri ei voinut ostotarkastuksessa suositella.
Hevonen, jonka kuitenkin hankin. Umpihullua. Tiedän. Viimeksi eilen sain kuulla, että koskaan ei kommentoija ostaisi klesaa hevosta. Nyökkäilin ja silittelin salaa omaani. Minä pystyn elämään päätökseni kanssa, toivottavasti muutkin.
Hevoseni, jonka silmät ovat jo pehmenneet, selkä hierottu ja satula vaihdettu. Jaloille en minäkään voi enää oikein mitään.
Olkoon tarinamme lyhyt tai pitkä, niin olkoon se sen arvoinen.
Kuvassa JiiBee kurkkii kuvaajaa seuranaan parhaat kaverinsa Varri ja Noa. Varri muutti naapuritallille pihattoherraksi, mutta Noa-poni on edelleen mieluisin tarhakaveri ja naapuriboksin asukki.
