Me muutetaan!

Me muutetaan.

Maalle.

Vihdoin voin postata tämän muuttopostauksen. Uusi tallisoppari on takataskussa ja vanha paikka irtisanottu. Aloitin tallipaikkojen kartoittelun jo talvella. Sain hyväntuntuisen suosituslistan (kiitos Leea ja Leean ystävä!), jota lähdin läpikäymään. Heti alkumetreillä kolahti, ja kovaa. Tuikun talli Nurmijärvellä oli monen mielestä se paikka, jonka hevonen valitsisi, jos voisi. Ja samaa mieltä olin minäkin, kun kävin tutkailemassa avaria ja siistejä tallitiloja, valtavia tarhoja ja laitumia, hyvinhoidettuja kenttiä ja mukavia tallipihalta alkavia maastoja. Hevosen hoito oli hyvää ja yksilöllistä, ja tallissa asui monenmoista tyytyyväisenoloista heppaa. Tallinpitäjät ottivat noviisin heppatädin heti huomaansa, opastivat ja kannustivat. Päätös oli helppo. Tuonne me halutaan.

Ainoa ongelma oli, että talli oli tupaten täynnä. Ei paikan paikkaa. Eikun jonoon. Koko kevät tässä on jonotettu ja kun laidunkausi lähestyi kovaa vauhtia, jouduin käynnistämään haun jopa uudestaan, jos paikka ei kesään mennessä vapautuisikaan. Kiersin varmasti kymmenkunta tallia, ja toiset mokomat ennakkotarkastelin mailitse tms. Muutama erottui edukseen, Provincia olisi ollut ratsastajan valinta, todella siistiä, ammattitaitoista ja mukavaa, hyvä maneesi ja erinomainen opettaja. Lisäksi pienimuotoisesti arabihevosia Nurmijärvellä kasvattanut talli oli huikea, sinne olinkin jo henkisesti varautunut traikkuni navin ohjastamaan. Muutama talli oli kyllä rehuvarastoaan myöten siivottomassa kunnossa, taitaa olla hyvä aika katsastaa paikat, näkee tarhojen, loimien kuivatusten yms todellisen tolan. Tarhat saattoivat olla tosi pieniä ja melkoisen lantakerroksen kuorruttamia. Kentät kovahkoja ja heikosti hoidettuja. Maastot olemattomia. Kesälaitumet kysymysmerkkejä.

Mutta viimein tällä viikolla tuli tieto, että kesäksi Tuikulta yksi paikka vapautuu ja meidät sinne tervetulleiksi toivotettiin. Sinne me siis suuntaamme kesäkuun alusta. Ihan huikean hienoa. Eikun muuttolaatikoita keräämään ja kuljetussuojia mallailemaan. Loppuiän kotiin matkalla.

Pisteenä iin päälle Selma kävi tällä viikolla hieromassa Jackien, ja kun kuuli minne ollaan menossa, antoi  tallille varauksettoman kiitoksen. Kylläpä lämmitti mieltä, että oma tunne paikasta näytti osuneen oikeaan.

Jiillä oli Selman mukaan kaikki niin hyvin kunnossa kuin nyt sillä jäykkiksellä voi. Hieroiltiin paikkoja auki, taivuteltiin ja opiskeltiin uusia jumppaohjeita. Loppuun käytiin kävelemässä pitkin ja poikin peltoja ja nauttimassa auringosta (ja vihreästä). Flunssa jatkuu, nyt pärskii jo tuhdimpaa tavaraa sieraimista. Ei edelleenkään kuumetta, pirteä ja syö hyvin. Sain ohjeet liikutella edelleen, mutta ilman hikeä, jotta röhnät liikkuisivat hengitysteistä pois. Seuraava ohjattu ratsastus olisi viikonloppuna, katsotaan päästäänkö sinne asti.

Eilen satoi kaatamalla, ja ratsastuskoulun tunnit täyttivöt maneesin. Eikun vedenpitävät palttoot niskaan ja metsään tunniksi tarpomaan. Oli hyvä kulkea, raikas hengittää ja taas löydettiin vähän uusia polunpätkiä. Tamma kiipeili reippaasti ja näytti tyytyväiseltä. Varsinkin kun sai aina välillä syödä.

Köh-köh

Meillä on yskää :( Tiistain tunnilla köhi muutamaan otteeseen. Ajateltiin johtuvan pölyävästä kentästä. Torstain rästitunnilla hypättiin, meno oli ulkokentällä ekaa kertaa hypätessä vähän turhankin raisua. Ja mentiin vähän takapakkia vauhdinmäärittelyssä. Köhi vähän lisää pöllyävällä kentällä.

Mutta vasta perjantaina huolestuin, kun yski myös lämmittelyssä peltomaastoilussa. Kentällä otettiin rauhallisesti ja lopettelin tunnin aikaisemmin. Vähän mielestäni hikoili enemmän kuin normisti. Kuumemittari antoi 37,7C, syö hyvin ja on muuten oma itsensä. Jäi nyt pienelle saikulle ja seurattavaksi. Eilen sijaisäiti Heidi rapsutteli, hoiti ja kävelytti sekä mittasi lämmön (37,8C). Ja tänään kävellään taas. Tallillahan on viikko sitten yksi ratsuista ollut "räkätaudissa", joten seuraillaan onko sitä vai mitä. Lepoa, lämmintä vettä, valkosipulia ja rakkautta.

Onko järkee vai ei?

Sleeppareiden lyriikkaa mukaillen.

Tänään ohjelmassa vapaata liikuttamista, mikä tarkoittaa yleensä maastoilua. Vaihtoehdot ovat nykyisellä tallilla rajalliset, varsinkaan, jos ei yksin tohdi vilkkaalla rekkaliikenteellä varustetun tienvarteen yksin. Metsäpolku on koluttu edestakaisin joka päivä. Olenkin kasvavalla mielenkiinnolla silmäillyt laitumena kesäisin toimivan pellon kuivumista ja viime viikolla käytiin jo vähän taluttaen kuikuilemassa. Sinne siis.

Jotenkin osasin vähemmän järkevästi yhdistää pitkästä aikaan tehtyyn peltolenkkiin pitkästä aika ilman satulaa ratsastuksen. Ja houkuttelin vielä tähän älynväläykseen pihalla käyskennelleet Chipon ja Lauran. Järjenvalo väläytteli olemassaoloaan vasta, kun pellolle päästyämme puskasta singahti naapurin mäykky reippaalla ajohaukulla, ja molemmat hevoset sinkasivat kuuta kiertävälle radalle. Siinä kaulassa roikkuessani riskinarviointi välkkyi kirkkaampana kuin vähään aikaan. Ihme kyllä selässä säilyttiin kumpainenkin ja eikun lenkkiä jatkamaan. Laura taisi ekat kymmen minuuttia laulaa, ja ehkä puolentunnin päästä uskalsimme kaikki hengittää. Kotiin tarpoi jo ihan relax-jengi. Näin jännästi meillä maastoillaan.

Muuten olen fiilistellyt estevalkussa lainahevosella Velholla. Meillä oli kuulema hyvin pysynyt rytmi koko radan, ihana rytmikäs Velho. Opetellut omallani uusia tehtäviä kolmikaarisella uralla. Miten voi olla maailman vaikeinta pitää kädet yhdessä paikassa, mitäh? Ja olen käynyt tutustumassa pääkaupunkiseudun eri talleihin erääseen projektiin liittyen. Mielenkiintoista in deed. Kuulette vielä, lupaan ja takaan...

Selfiestelyä

Keväästä on nautittu ihan täysillä, ja lähes päivittäin käymme tekemässä metsäkävelyitä. eilen maastakäsin. Viime viikolla ratsastuskoulun ryhmä oli käynyt maneesin takana pyörähtämässä ja kohdannut hirven. Me olemme törmänneet vain vaeltaviin issikoihin ja muutamaan koiranulkoiluttajaan. Ne ohitukset ovat sujuneet leppoisasti kuulumisia vaihtaen.

Eilen olimme jo palailemassa tallille, kun maneesissa joku pöräytti avantin käyntiin ja kolautteli seiniä ilm pohjatöitä tehdessään. Se oli jotenkin kauhean pelottavaa metsästä käsin, ja melkoisen pörheän ja korskuvan hepan kanssa askellettiin loppumaka. Vähän harmitti, kun juuri olimme päässeet yksin metsäilyssä leppoisaan tunnelmaan. Luottamus on kasvanut vähitellen ja sitä tässä rakennellaan hartaasti.

Treeneissä on pari viime kertaa tehty komikaarisia uria erilaisilla variaatioilla. Ajoittain on alkanut tuntumaan, että pää korkeuksissa etenevä notkoselkä on alkanut rentoutumaan ja venyttää jo mielellään kaulaa alas, käyttää enemmän vatsalihaksia, nosta selkää. Takaosa jää vielä aika tehottomaksi, mutta edetään rauhassa, ja ainakin vähän oikeaan suuntaan.

Yhdessä vai yksin

JiiBee asustaa ratsastuskoululla. Sen paras kaveri on vieressä. Se on tottunut koulun arkeen ja vilinään. Nyt kun se on päässyt karusellista itse pois, se seurailee uteliaana tallikäytävän elämää. Tallilla on arkisin aina seuraa, heppatyttöjä ja ratsastajia. Me muutamat yksityispuolen heppailijat yrittämme sovittaa aikatauluja koulun tuntien lomaan. Juttukavereita riittää ja välillä saa maastoseuraakin. Vertaistukea on aina tarjolla.

Viikonloppuisin tallilla on ihan erilaista, hiljaista ja rauhallista. Hommat voi tehdä omaan tahtiin, kelloa vilkuilematta ja vesiboksiin jonottamatta. Ottaa hepan tallipihalle, hoidella sen auringonpaisteessa. Levittää kampeet pitkin ja putsailla niitä ulkona. Vallata ulkokentän tai maneesin, laittaa puomit just kuin haluaa ja tehdä mitä tykkää.

Kevätpuhteita lauantailta. 

Tänään olin tallilla ihan yksin. Pitkään vain istuin karsinassa ja katsoin, kun heppa söi heiniään. Välillä kävi nuuskuttamassa, että mitä kummaa siinä istut ja jatkoi sitten korsien pupeltamista. Sitten se otti torkut. Oikein tunsin, kun omakin verenpaine ja stressitaso laski ja mieli lepäsi.

Käytiin me tekemässä vähän töitäkin, teemana takaosan aktivointi. Pohkeenväistöä ympyrän avoimella sivulla, suljetulla sivulla puomi. Jatkettiin myös perjantain tuntiteemalla pohkeenväistöharjoituksia uralta pois, suoraan, takaisin uralle. Käynnissä ja ravissa molemmat puolet. Hyvin meni meistä molemmista ;) Kaikki muu alkaa jo olla aika rennonoloista, paitsi laukat. Ne eivät vielä ole oikein millään mallilla. Jii kaahaa ja minä vikisen. Temmon määrää absoluuttisesti hän eikä kokoamisesta voida puhuakaan saman viikon aikana. Jään niin herkästi vielä sisäohjaan kiinni, irtoan satulasta ja vaikka mitä muuta. Harjoitukset jatkuvat.

Vesikarsinassa plutaamistamme seurasi tallin sammakko. Että ei me ihan yksin oltu...

Varustesulkeiset

Viime syksynä, kun hevoskaupoista ei oltu puhuttu edes ääneen, aloitin kuin huomaamatta tavaranhankinnan. Ohimennen nappailin matkaani alehinnoiteltuja harjoja, riimuja, riimunnaruja,  pari huopaa, suitset, suojia... Piilotin ne autotalliin. Kun hevosen hankinnasta alettiin puhumaan ääneen, niin tutkailin verkkokirppiksiä tarkkaan ja tein hyviä osumia. Pääasiassa ostin uusia, käyttämättömiä tarvikkeita. Loimissa, vilteissä ja huovissa se oli ehdoton vaatimus. Satulavöitä, jalustimia, kuolaimia ostin hyvällä hinta-laatu suhteella käytettynäkin.

Varsinkin loimitus on mennyt jotenkin yli ymmärrykseni. Ennen vanhaan loimitettiin vain sairaat ja vanhukset ja televisiossa näkyneet kilpahevoset. Nyt on joka putella joka celsiukselle omat palttoot. Ensin hevoset klipataan ja sitten niille puetaan loimi toisensa jälkeen päälle. Ei kyllä nyt taas oikein mee jakeluun. Ostin sitten minäkin niitä, muutaman. Toistaiseksi on käytetty ratsastuslointa tai villavilttiä pakkasilla lämmittelyssä ja jäähdyttelyssä, sadelointa kaatosateessa ulkona ratsastettaessa sekä fleeceloimia märän hevosen kuivattamisessa. Muuten en toistaiseksi loimita, en tarhaan enkä sisälle. Toisaalta nykyinen tarhausaika on harmillisen lyhyt, talli lämmin eikä klipperikään ole hevoseni luona juuri laulellut.

Satulaan satsasin enemmän kuin mihinkään muuhun. Käytettynä ostin, mutta toppaukset maksoivat paljon. Satulapaja teki erinomaista ja ammattimaista työtä, mutta oli sikamaisen kallis.  Ja satulavöitä ehdin ostaa pari ennen kuin tajusin satsata oikeasti hyvään. Protestointi vyötä kiristettäessä on loppunut kokonaan. Vyö ja satula pysyvät hyvin paikoillaan. Ja helppohoitoisempaa ei enää ole. Wintec Cairille pisteet. Jaajuu, en saa sponsoritukea tästä.

Pyyhkeitä, sieniä, nahanhoitotarvikkeita. Ämpäreitä.

Lisäravinteita vain nivelvalmisteen verran. Sen pahaa makua peittämään irish mashia ja chiansiemeniä. Vielä houkuttaisi valkosipuli ja ruusunmarja... Heppanameja pitää tietty olla aina taskussa ja tallikaapissa. Omppuja, päärynöitä ja porkkanoita tarttuu ruokakaupasta.

Hankintalistalla vielä kunnon perusvarustus ensiapukaappiin.

Apu-va

Hevosenomistaja tarvitsee vahvan tukiverkon.

Minulla on maailman paras sijaisperhe hevoselleni, joka muittamutkitta hoitaa hevoseni kuin omansa, jos en itse pääse tallille. Ilman heitä ei olisi meitä. H&L myös saa hevoseni, jos siitä en joskus enää pystyisi huolehtimaan. Minulle on ollut tärkeä miettiä rakkaitteni kohtaloa, jos jotain joskus sattuisi...

Minulla on huolellinen, luotettava ja niin kauniisti hevostani kohteleva "vuokraaja" (raha ei liiku kumpaankaan suuntaan), joka sovittelee tarvitsemiani päiviä taitavasti omaan kalenteriinsa.

Meillä käy taitava ratsuttaja, joka käy kaiken kiireensä keskellä työstämässä hevostani ja pyyteettä auttaa meitä. Ei ole kunnianhimoinen ratsastaessaan, vaan tekee kaiken hevoseni ehdoilla. Kiittää kauniisti hevostani, kun se onnistuu. Hevosella on ratsuttajan jäljiltä kuuma, mutta se on rento ja tyytyväinen.

Valkkuryhmä, jonka kanssa ratsastan, on suorastaan ihana, heidän kanssa jaetaan ilot ja surut, estoitta! Miten tavattoman paljon tylsempi tämä matka paremmaksi ratsastajaksi olisi ollut ilman heitä.

Ja ne opet, jotka tekevät meistä parempia ratsastajia. Tuttu ja turvallinen, jonka tunnilta lähtee aina hyvällä tuulella. Ja se tarkkasilmäinen armoton piiskuri, jonka tunneilla hiki virtaa, mutta kolina käy, kun asiat loksahtelevat paikoilleen.

Hyvästä kengittäjästä en luovu. Enkä Selmasta, Jiin fyssarista. Luotto ellu olisi vielä kiva.

Koko järjestelmän pohjaksi tarvitaan tietty kumppani, joka ymmärtää, kun vaimo on vähän hullu, hevoshullu.

Hovuloitko?

Pakko jatkaa linkittelyä hyviin blogikirjoituksiin....

Vauvakuumeesta en ole kärsinyt koskaan, mutta hovulaatio on tuttua...

Ruuhkavuosiratsastaja selittää hovulaatiota

Läpiratsastatko?

Ihanaa olla kotona. Aamupäivän kolusin metsässä koirien kanssa ja iltapäivän touhusin tallilla ja illalla vielä oman ryhmän agitreenejä vetämässä. Boksista löytyi onnellinen ja korviaan myöten rapainen hevonen. Tarhaan on muodostunut muheva mutakuoppa, jossa tytöt käyvä vuoronperään piehtaroimassa. Hymyilytti, vaikka tulikin hitonmoinen kiire saada hevonen kuntoon ja lämpättyä ennen kuin ratsuttaja saapui.

Meillä ratsuttajana toimii toistaiseksi ystäväni Karo. Karo verryytteli Jiitä lisää, asetteli, taivutteli. Työsti totutusti käynnit ja ravit. Tänään tekivät paljon töitä myös laukassa. Alkuun näytti yhtä hankalalta kuin omakin meno, Jii kiskoi päätä ylös, selkää notkolle ja lisäsi kaasua. Vastusteli vahvasti, mutta rauhallisesti ja kärsivällisesti Karo ratsasti ja lopulta meno alkoi jo näyttämään melkein hyvältä. Onneksi on näitä ihania ja taitavia Ystäviä, jotka auttavat meitä. Loppuverkoissa heitettiin satula pois ja käytiin metsässä kävelemässä.

Puunasin hepoisen huolella ja tukkakin parturoitiin ekaa kertaa sitten minun aikanani. Niskasiiliä, häntää ja vuohiskarvoja olen minä tai hovikampaajansa Laura toki ottaneet säännöllisesti. Mutta harjan olen antanut vähän kasvaa. En halua nyppiä, vaan suosiolla lyhentelin ihan saksilla, terät ylöspäin. Pidemmäksi jätettiin, tekisi mieli kasvattaa oikea hulmutukka.

Otsakkeen aiheesta lisää täältä: Ratsastusharjoituksia arkeen

Ostoilmoitus

Tiedättekö ne blogitallin viikon blogihaasteet. Viimeisin haaste oli laatia ostoilmoitus hevosesta, jonka nyt haluaisi. Ööh, mietin. Voiko hevosen hankkia noinkin. Vähän kuin deitti-ilmoitus, sokkotreffit alttarilla, eiku maneesissa.

Jos se oikea vain kävelisi vastaan, veisi jalat alta ja muuta herkkää. Ei minunkaan pitänyt mitään hevosta ostaa. Mutta kun se hevonen kopsutteli elämääni, eikä yhtäkkiä vaihtoehtoja ollutkaan. Nytkin ovella koputtaisi muutama, jonka ottaisin matkaani heti, jos voisin.

Rakkausliitto, ei järkisellainen. Ehkä ostan seuraavan eri spekseillä. Ehkä. Mutta nyt tuntuu just oikealta.

Mutta jos olisi pakko nyt se ostoilmoitus. Haussa terhakka ja osaava ja terve vuonohevonen. Hyvästä kodista, hyvillä käytöstavoilla. Se se olisi. Ensi viikolla menenkin tutustumaan vuonohevostalliin, mutta se onkin toinen tarina.

Puskaratsukko

Aloitin ratsastamisen 6-vuotiaana suomenhevosella Reippaalla, joka asui työhevosena ja myöhemmin eläkeheppana isovanhempieni naapurissa. Reippaan kanssa kasvoin lapsesta nuoreksi hevosmiestaitoja opiskellen, vanhalla heinäharvalla heinäpellolla ajaen, satulatta ratsastaen kesät ja talvet. Hurmaava liinakko, jonka muistan aina. Se ensimmäinen. Hevonen, putoaminen, kaatuminen, ähky, kakspäällä, yöratsastukset, uinnit, sairaus, lopettaminen ja suuri suru. Koko kirjo.

Ratsastuskoulua kävin tyttöporukassa alkeet ja jatkot, ja muutaman kesäleirin. Tirskun talli oli talli atuusulassa. En ollut erityisen hyvä ratsastaja, tykkäsin maastoilla ja hypätä. Sileän sulkeiset taisivat mennä aika kevyellä pohdinnalla. Hevosten kanssa puuhailu oli se juttu. Suokkeja tuolla taisi pääosin olla, ja yksi poni, jonka nimi oli Poni.

Kari Rosimo oli silloin raviuraansa aloitteleva nuorimies, jonka tallilla kävimme pikkutyttöinä hyörimässä ja auttamassa, vaikka taisimme enemmän olla jaloissa. Noilta ajoilta oli jäänyt mieleen vaarallinen leikki, jossa ratsastimme metsätarhassa laumassa tarhaavilla nuorilla hevosilla ilman mitään kamppeita. Ystäväni Syke tuli lauman pelästyttyä komealla kaarella alas ja sai vielä hokista päänsä auki. Siinä oli sitten verta ja kiirettä ja pelästyneitä tyttöjä iso kasa. Kari ajoi tyttöparan sairaalan kautta kotiin. Ja huutia taisi kukin meistä saada kotonaan...

Teinivuosina sotkin pyörällä kilometrikaupalla Ponihakaan, jossa hoidin kaunista kimoa Busteria. Tuolloin en enää ratsastanut tunneilla. Busterilla oli erikoinen säkätuki ja se asusti yksityisheppojen puolella.

Sitten tuli tauko. Aika pitkä sellainen. Lähemmäs 20 vuotta. Mielessä kummitteli aika ajoin harrastuksen elvyttäminen. Hevostelu käynnistyikin uudestaan issikkavelluksilla muistaakseni 2007-08. Hankin kamppeet ja vallan tykkäsin. Vaelsin etelässä ja pohjoisessa, kaikkina vuodenaikoina. Tunneillekin alkoi tehdä  mieli ja kyselin tutuilta suosituksia. Kun sain vielä kaverin mukaan Takaisin satulaan -projektiin, niin ekat kaksarit varattiin Knaperbackasta. Siitä sitten sopivaan tuntiryhmään. Alkuun kerta viikkoon, sitten kaksi kertaan ja lopulta kolmeen. Muutama vuosi meni näin, ja nyt vuodenvaihteessa ostin Jiin omakseni.

Opetustunneilla huomasin tosi nopsasti, että taidoiltani en ole edelleenkään kaksinen ratsastaja, kumma juttu :D Plussapalloja saan siitä, etten selästä käsin pelkää oikein mitään. Aika usein meillä tätiratsastajilla on vähän varauksia eläväisemmistä tapauksista, pelästyessään sivuloikkia tai pukkeja tarjoavista ratsuista. Minulla ei ole tässä ongelmaa, virkeät tapaukset ovat mieleeni. Tykkään edelleen hypätä ja maastoilla, menen mielelläni ilman satulaa. Tasapainoni ja kuntoni on kai ihan kohtuullinen. Olen normipainoinen. Mutta kaikki muu onkin sitten sinnepäin. Olen joutunut opettelemaan oikeastaan kaiken ohjasotetta myöten alusta tai uudestaan. Menisin mielummin ilman jalustimia, kevyessä istunnassa ja vapaata laukkaa.Vaikka olen tunneilla onnistuneesti kokeillut avoja, sulkuja ja vastalaukkaa sun muita "temppuja", tarvitsisin ihan perusratsastukseen koulutusta. Avut, istunta, kädet... JiiBee osaa minua paljon enemmän, siksi sillä käykin viikoittain minua taitavampi ratsastaja. Ja siksi me käymme yhdessä tunneilla pari kertaa viikossa.

Meillä on muotoutunut vallan mainio pienryhmäporukka, jonka kanssa ratsastamme ja pohdimme yhdessä upeaa harrastustamme. Tuntien jälkeen Fb-ryhmässä käydään vilkas keskustelu tehtävistä ja niistä suoriutumisesta. Ja tarvittaessa toisiamme eteenpäin törkitään, jos itsekritiikki meinaa viedä voiton.

Katsotaan päästäänkö vielä puskasta kurkkaamaan. Tai ehkä tuota perusmerkin ratsastamista seuran koulukisoissa tänä keväänä voi jo sanoa sellaiseksi :)

Kolme kuukautta

JiiBee on ollut nyt meidän perheenjäsen tasan kolme kuukautta. Se miksi juuri tämä luku on mielessäni johtuu eläinlääkärin sanoista ostotarkastuksessa. Muistiini on painunut annettu arvio jalkojen kestävyydestä, joka voi olla kolme kuukautta, vuosi tai viisi.

No, kesti ne sen kolme kuukautta sitten ainakin. Eihän ne etuset priimat ole, mutta nyt satsataan monipuoliseen, kevyempään liikuntaan, piiiitkiin alkuverryyttelyihin ja kippoon saa nivelvalmistetta joka päivä. Meillä vertailujen tuloksena kuppiin päätyy Suppleaze Goldia. Jiistä älypahanmakuista, joten jemmataan se aina johonkin herkkuun.

Nyt suunnataan katseen kohti vuotta. Tehdään parhaamme ja toivotaan kovasti. Olkoon

loppuvuotemme yhtä antoisa kuin nämä ensimmäiset kolme kuukautta. 

Kutsun tätä loimea tipuloimeksi. Sen myötä hyvää Pääisäistä allihopa!