Ihan liikuttuneena kuuntelin nuo ratsastuksenopettajani sanat muutama päivä sitten. Siihen päättyi meidän viimeinen oppitunti Knaperbackassa, niin kuin sadat tunnit aiemminkin. Kyyneliä nieleskellen, mutta uuden edessä innokkaana, kiitin niin opea kuin uljasta ratsuani sekä kanssaratsukkoa Millaa ja Wäinöä, joiden kanssa jaoimme viimeisen oppitunnin tehden siirtymiä keskiympyrällä. Raviosuus alkaa jo oikeasti ajoittain sujumaan. Laukat ovat vielä hankalia, peruskaahotusta ja sisään kaatumista.
Nostin satulan selästä ja painuimme pellolle syömään. Lupasin ratsastuksenopettajalle, että käymme koulua vielä maallakin.
Leuka tuli kipeäksi. Jii lempeästi pukkasi siihen. Joo ja juu, oma tila ja kunnioitus janiinedespäin. Jackie oli pitkään vähän varovainen päänsä kanssa, erityisesti turpaan koskeminen sai sen hieman varuilleen. Johtunee tamman hurjana pidetystä luonteesta, joka taas sai ihmiset huitomaan ja läpsimään päätä kauemmaksi. Muutama vanha arpi päästä löyty, joiden alkuperää ei tee edes mieli ajatella. Oli kuulema aika, jolloin ratsastajat menivät Jiin karsinaan raipan kanssa harjaamaan ja laittamaan hevosta tunnille. Vieläkin osa kiertää hevoseni aika kaukaa. Enkä toki antaisi hevostani edelleenkään kokemattomien tai lasten käsiin. Hiljalleen se on kuitenkin pääsemässä huonoista tavoistaan, oppinut luottamaan, kun harjaan, rapsuttelen ja hellittelen, putsaan, pesen ja hätistän mäkäräisiä. Olenkin sallinut siltä normaalia enemmän mupellusta, ja nykyään tutkii uteliaana turvallaan, vastarapsuttaa ja pukkailee. Ja nyt osui sitten omaan leukaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti