Luin aamulla Hesarin artikkelin Enemmän kuin harrastus, jossa pohdittiin intohimoisen harrastamisen vaikutusta elämänlaatuun, luoko se tasapainoa elämään vai aiheuttaako jatkuvaa kiireen tuntua. Hurahdetaan harrastamaan, tehdään tuntikausia viikossa ja vielä ilman korvausta artikkelissa pohdittiin. Tekstissä esiteltiin kaksi harrastajaa. Toinen teki keskiaikaisia käsitöitä (meinasin tukehtua kahviini, miten hirvittävä kohtalo) ja toinen kilpacheerleadasi (tämän ymmärsin jo paremmin).
Yritin verrata ja samaistua. Mutta kun ei onnistunut. Jaksan hämmästyä, kun minulta kysytään kuinka monta kertaa viikossa käyt tallilla? Se kuulostaa korviini samalta kuin kuinka monta kertaa viikossa peset hampaasi/näet lapsiasi/suutelet puolisoasi. Noniinkuinihanjokapäivä. Ehkees tässä ei nyt sitten ole kyse harrastamisesta. Tämä sattuu olemaan minun elämäni, tapani elää, olla ja hengittää. Tallikäyntejä ei merkata kalenteriin, ne ovat siellä jo automaattisesti, osana jokaikistä päivää. Sen sijaan ne päivät, kun olen työmatkoilla ja joku muu hoitaa hevoseni, ovat merkattu isoilla kirjaimilla.En pidä niistä päivistä, mutta olen oppinut sietämään niitä.
Koirien lenkkejäkään en merkitse kalenteriin, vaikka niiden kanssa tuntikausia luuhaan metsissä ja leikin kotona. Toki kalenterista sitten löytyy koulutukset ja valmennukset; agilityt, hakutreenit, nose workit, uinnit (koirien), ratsastusvalkut. Ja ne toki saattavat aiheuttaa pientä aikataulutustarvetta ja kiireen tuntua. Ja tottahan on myönnettää etten todellakaan ehdi harrastamaan mitään muuta. Enkä onnekseni enää tekemään ylitöitäkään.
Jos pyyhkisin nämä kaikki pois. Luopuisin hevosestani ja koiristani. Niin hittoako tekisin sitten, tyhjällä elämälläni. Lapsiakaan tässä nyt enää voi alkaa tekemään. Mieskin saisi sätkyn, kun sen perässä raahustaisin joka paikkaan. Mitä, jos se onkin niin päin, että palkkatyö on se harrastus minulle? Välillä vähän ärsyttävä merkintä kalenterissani, ai niin tuokin vielä.
Mukavaa päivää kaikille, jokaiselle omanlaistaan. Muistakaa kuitenkin pukea pitkät kalsarit!
Minulta kysytään usein, että miten jaksan käydä tallilla joka päivä tai ainakin lähes joka päivä? Ei siinä jaksaminen tunnu, sillä se on kivaa ja siitä nauttii. Hevonen on parasta terapiaa aivan kaikkeen! Tallilta palatessa ei enää muistakaan, josko joku asia oli huonosti.
VastaaPoistaKiitos Ärrä kommentistasi, jonka avulla löysin blogisi. Pääsen taas oppimaan uutta!
PoistaEdesmenneen hevoseni blogi on pyhitetty puhtaasti polysakkaridien kertymäsairaudelle, mutta sieltä sitten löytyykin yhtä sun toista kyseiseen sairauteen liittyen. :)
PoistaPakko myöntää, että melkoisen ummikko olin kyseiseen sairauteen liittyen. Nyt tiedän paljon enemmän. Hienoa, että jaoit! Mitähän mahtaa kuulua hevoseloosi tänä päivänä?
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaMukavaa, jos sait blogistani jotain irti. :) Kyseessä on sairaus, joka ei ole niin harvinainen kuin voisi kuvitella ja siksi tietoisuus sairaudesta on hyväksi.
PoistaJa kiitos kysymästä, minulla on uusi kopsutin ja sillekin on blogi. Olen vain hieman julkisuuskammoinen ja kyseessä on suljettu blogi kutsutuille lukijoille. Jos haluat kutsun blogiini ja tulla tutustumaan kirjoituksiini niin laittele tähän sähköpostiosoitteesi (Bloggerin säpo) niin laitan kutsun tulemaan. Voit poistaa kommentin jossa säposi näkyy myöhemmin mikäli et halua jättää sitä näkyville.
Sehän olisi mukavaa, säpo: atammiruusu@gmail.com
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista