Maapuomit

Täteillä oli melkein estetunti viikonloppuna. Eli teimme pitkästä aikaa maahankaivettuja puomeja suurella innolla ja pienellä jännityksellä.

Jiillä ei enää hypätä, niin paljon kuin me molemmat siitä tykkäisimmekin. Etujalkojen vuoksi ei vain enää raaski. Mutta niitä puomeja on lupa tehdä. Tavoitteena kehittää askellusta, parantaa tarkkaavaisuutta ja kontrollia sekä tietysti tuoda sitä vaihtelua koulutunneille.

Käynnistä lompsoteltiin laiskanpulleasti yli, mutta ravitehtävissä Madame pisti kaasua lisää ja tehtävät juostiin enemmän tai vähemmän hänen tahdissaan läpi. Emme millään saaneet ihan tasaista suoritusta, vaan vauhtia lisäiltiin ja vähenneltiin ihan tamman tahtiin. Hihitytti. Kanssaratsukko veti tasaisesti ja tyylillä ohi :D Tehtävänä tehdä pitkällä sivulla neljä ravipuomia, nostaa laukka ja laukata ovaalisti takaisin puomeille, suorittaa ne ravissa uudestaan, jonka jälkeen jatkettiin uralla toiselle pitkälle sivulle, jossa oli 2x2 ravipuomit ja niiden väliin tehtiin isohko laukkavoltti.

Laukkapuomit sen sijaan olivat paremmat, saatiin meno rauhoittumaan inasen, molemmat olivat rennompia ja hevonen keskittyi tehtävään ja teki ihan kelposuorituksia molempiin suuntiin. Kauheasti kehuin ja rouvaskainen näytti tyytyväiseltä. Hän kyllä osaa nämä hommat, jahka et häntä häiritse. Koska ratsut olivat kokeneita puomiheppoja, pyrimme syvään istuntaan, mutta kyllä noissa laukkapuomeissa tuli automaattisesti vähän asetuttua kevyempään istuntaan.

Olipas vaikea pysyä jäntevänä, mutta rentona, kun askel voimistui ja selkä lähti toimimaan. Käden piti joustaa. Minulla jousti niinkin paljon, että jotain sählätessäni kerran pudotin ohjan kokonaan esteellä, mutta Jii hoiti homman normisti. Ope varmaan pyöritteli silmiään, hahaa. Jii innostui tehtävistä ja vähän iloittelikin puomien jälkeen, ihan mahtavaa.

Eilen pitkällä maastolenkillä kuulostelin hopusen olotilaa, oliko puomiharjoitus kipeyttänyt jonkun paikan, mutta enpä erityistä huomauttamista jaloissa tai kulkemisessa huomannut. Toivottavasti pääsemme puomeilemaan jatkossakin.

Viime viikolla seurasin kadonneiden hevosten etsintää Espoossa sydän syrjällään. Huonojen uutisten saavuttua niiskutin omat itkuni Jiin paksuun turkikseen, ja istuin pitkän tovin iltatoimien jälkeen sen karsinassa katsomassa ja kuuntelemassa, kun se söi heiniään.