Minun synnyinkodissani Soinissa oli kaksi hyvää hevosta ja pieni varsa, kun meille tuli kortti, että on luovutettava talosta yksi hevonen valjaineen kärryineen päivineen puolustusvoimain käyttöön. Isävainajani lähti viemään itkusilmin omaa kotikasvattiaan. Se oli meille lapsillekin raskasta, vaikka se oli eläin, mutta kyllä hiljaisuus syntyi, kun hevonen kotipihasta lähti tuntemattomalle taipaleelle ja sinne sen kohtalo määräsi kaatumaankin kuin sotilaan. (SKS KRA HS 2: Mattila. 1975.)
Hilma Ritalan kertomuksessa. Into-ruuna, joka oli ollut vasta kolmivuotias joutuessaan sotaan, oli palattuaan mennyt kotitalliin ja siellä emänsä parteen. Ne olivat kaulailleet ja yhteen ääneen ”hökättäneet”. (SKS KRA HS 3: Ritala.1975) Irja Tuomisen kertomuksessa ajomies Äijälä kertoo Ukko-ruunan hörhötelleen koko illan hyvää oloaan talliin päästyään. Oli kuulemma selvä keskustelu tallissa käynnissä. Kotirintaman hevoset kysyivät ja Ukko aina vastasi. Ajomies sanoi: Siellä sotasankari tuntui koko illan kertoilevan sotamuistojaan. (SKS KRA HS 4: Tuominen.1975)
Tässä vielä ihmisen ja hevosen kumppanuudesta sota-aikana. Ei kyllä kuivin silmin lukenut.
Niin on se hevonen hieno eläin Palvelee meitä ihmisiä viimeiseen asti.
VastaaPoista