Kiitos ja ratsailta

Ihan liikuttuneena kuuntelin nuo ratsastuksenopettajani sanat muutama päivä sitten. Siihen päättyi meidän viimeinen oppitunti Knaperbackassa, niin kuin sadat tunnit aiemminkin. Kyyneliä nieleskellen, mutta uuden edessä innokkaana, kiitin niin opea kuin uljasta ratsuani sekä kanssaratsukkoa Millaa ja Wäinöä, joiden kanssa jaoimme viimeisen oppitunnin tehden siirtymiä keskiympyrällä. Raviosuus alkaa jo oikeasti ajoittain sujumaan. Laukat ovat vielä hankalia, peruskaahotusta ja sisään kaatumista.

Nostin satulan selästä ja painuimme pellolle syömään. Lupasin ratsastuksenopettajalle, että käymme koulua vielä maallakin.

Leuka tuli kipeäksi. Jii lempeästi pukkasi siihen. Joo ja juu, oma tila ja kunnioitus janiinedespäin. Jackie oli pitkään vähän varovainen päänsä kanssa, erityisesti turpaan koskeminen sai sen hieman varuilleen. Johtunee tamman hurjana pidetystä luonteesta, joka taas sai ihmiset huitomaan ja läpsimään päätä kauemmaksi. Muutama vanha arpi päästä löyty, joiden alkuperää ei tee edes mieli ajatella. Oli kuulema aika, jolloin ratsastajat menivät Jiin karsinaan raipan kanssa harjaamaan ja laittamaan hevosta tunnille. Vieläkin osa kiertää hevoseni aika kaukaa. Enkä toki antaisi hevostani edelleenkään kokemattomien tai lasten käsiin.  Hiljalleen se on kuitenkin pääsemässä huonoista tavoistaan, oppinut luottamaan, kun harjaan, rapsuttelen ja hellittelen, putsaan, pesen ja hätistän mäkäräisiä. Olenkin sallinut siltä normaalia enemmän mupellusta, ja nykyään tutkii uteliaana turvallaan, vastarapsuttaa ja pukkailee. Ja nyt osui sitten omaan leukaan :)

Itkin ja nauroin

Pakko vielä kerran palata tähän hevonen kaatopaikalla keskusteluun. Pääsi viikonlopun Hesariinkin.

Erehdyin lukemaan työpaikallani Katjan blogipäivityksen aiheesta:

Kuollut hevonen ei palttoota kaipaa

Ja itkin ja nauroin yhtä aikaa...

VoiKukka

Öttiäiset ovat saapuneet. Maharapsutukset ovat kuuminta hottia.

Kuva Milla

Yritin kuvata Jiitä voikukkia suupielessään, mutta puimuri oli kuvaajaa nopeampi.

Lemppari-ilme, ilkikurinen ja lempeä.

Joka päivä on oltu maastossa, kierretty pellot ja menty kaikki askellajit. Pääosin reissattu itseksemme, mutta viikonloppuna saatiin Chippo-turvamies seuraksi. Yhdessä on aina mukavampaa. Kentällä menty tunnit ja eilen sain jopa omatoimisesti tehtyä kiltisti kotiläksyt (ympyrällä työskentelyä, taivuttelua, siirtymiä).

Tallikaappia olen tyhjennellyt joka reissulla. Muuttoaikataulutkin ovat vahvistuneet. Ihan pian turvat kohti Nurmijärveä...

Minne päättyy tiesi

Somessa kiertää kuva kaatopaikalle päätyneestä hevosen ruhosta. Kuva on karu, mutta laitonta siinä ei taida olla muu kuin se, että valokuvaaminen kaatopaikalla on kielletty. Tietysti ruho pitäisi nopeasti peittää. Harmittaa hevosen omistajankin puolesta, paha mieli ei tästä sopasta ainakaan parane.

Kun olin syksyllä päättänyt ostaa hevosen (tai siis olin päättänyt ostaa Jackien), niin yksi selviteltävistä asioista oli, miten toimia, kun on aika luopua ystävästä. Vaihtoehdoiksi jäi:

• Teurastaminen, jos hevosella ei ole teurastuskieltoa tai lääkevaroaika päällä.
• Ampuminen tai ell piikillä lopetus, jolloin hevosen ruho pitää hävittää. Hävittämiseen on muutama eri mahdollisuus: 

-eläinjätteen käsittelylaitoksessa (esim. Honkajoki Oy, Honkajoki)
-poltto joka suoritetaan asianmukaisessa polttolaitoksessa / tuhkaus, 
-hautaaminen maahaan tietyin rajoituksin esim. ei pohjavesialueelle
-kaatopaikalle vienti (ongelmajätemaksu)  
-käyttö eläinten rehuksi (eläintarhat), tätä en koskaan selvittänyt, miten käytännössä menisi

Kaatopaikalle vienti ei enää ensi vuonna ole laillista. Mutta toistaiseksi siis ihan sallittua. 

Jos saan itse valita, niin ampumalla lähtee omani hyvästeltynä, kiitettynä, omassa pihassa porkkanaa suu täynnä. Ruhon hävittämisesä noudatan tallin suosituksia ja periaatteita. Ja suren jo nyt...

Arvoitus

Tämä ihana arvuuttelu löytyi ratsastavan tätiryhmämme fb-sivuilta tänään, levottoman hauskan ratsastustuntimme jälkeen. Ainahan kaveria pitää auttaa, vaikka löytämään jarrut! 

"Nyt seuraa arvoitus. Mikä on viehkeä ja pyöreä, jokin sellainen juttu, jota sekä minä että Wäinö fanitamme?

No höh, tietenkin Jackie Brownin beba Hymiö wink .

Wäinö fanittaa sitä, koska sieltä plumpsahtaa aina välillä huumaavaan ihanaa tyttökakkaa! Minä taas fanitan prinsessan bebaa, koska ilman sitä saattaisin vieläkin laukata! Sissi oli nimittäin tänään muuten ihana, mutta sen jarrut olivat vähän hukassa. Ravi ja laukka sujuivat niin ihanasti, ettei tyttö halunnut pysähtyä, vaikka miten yritin käyttää ohjia ja kroppaa. Lopulta Noora huusi, että ohjaa Jackien perään.

Lopputunti kuljettiin turpa J:n pepussa, jolloin jarrutkin löytyivät. Ihana prinsessa, huiskaisi hännällään vain yhden kerran. Ja minusta prinsessan viehkeä pepun keinutus oli niin rauhoittavaa katseltavaa. Kiitos Anne ja Jackie!"

Aina mun pitää

Olen koukussa maastoiluun. Pelto on nyt superhyvässä kunnossa, ei enää märkä eikä pehmeä, muttei liian kovakaan. Ollaan ravailtu ja nyt viime kerrat laukattukin. Ekat laukkapätkät olivat aika riemukkaita pienillä pierupukeilla varustettuja kaahotuksia. Nyt kun olen laukkaillut pieniä pätkiä useasti, niin meno jo vähän rauhoittuu, vaikkakin on selvästi Jiistä aika kivaa.

Peltoa reunustaa metsä monelta puolen, ja metsästä löytyy tietysti kaikensortin elämää. Rusakoita on useampi lähtenyt lähes jaloista, mutta pääosin ne kohdataan ilman ylimääräisiä hötkyilyjä. Yksi pääsi yllättämään kesken ravipätkän ja siitä lähdettiin muutamalla sivuhyppelyllä väistämään. Nopsasti onneksi rauhoittuu, kun näkee, mikä siellä menee.

Joutuu oikein pakottamaan itsensä nykyisin kentän puolelle. Eilen kuitenkin käytiin ensin taivuttelemassa, tehtiin kevyesti loivia väistöjä ja mielenkiintoinen harjoitus, jossa ympyrällä ensin asetetaan ja taivutetaan hevosta aavistus ulos, palautetaan, jätetään selkeä ulko-ohjan tuki ja nostetaan laukka. Nostipa hyväntuntuisia laukkoja, kun paino oli selvemmin takaosalla. Tämä harjoitus tuolta seuraamastani ratsastusharjoituksia arkeen ja juhlaan blogista.

Tuskin maltan odottaa, että pian pääsemme uusiin maastoihin, kun muutto kurkkii jo reilun viikon päästä. Vielä muutama ratsastustunti ja sitten olemme omillamme, hui ja jee. Olen jo vähän aloittanut kamppeiden läpikäyntiä. Vähän haikeuttakin ilmassa. Voikun voisin pakata Jiin parhaan kaverin Noa-ponin mukaamme. Ja ne maailman kivoimmat tallikaverit.

Vihreä on mun lempivärini

Meillä totutellaan vihreään heinään. Laidunkausi kun häämöttää ihan pian eikä tuoretta ole nykyisellä tallilla evääksi tarjolla, niin me on sitten käppäilty narunpäässä vihreän perässä. Syöttelyaika on nyt puolisentuntia ja Jiistä ehkä parasta kaikesta. Eilen painoi pään vihreään ja noin vartin päästä nosti sen ekaa kertaa ylös. Liekö malttaa hengittääkään välillä, sen verran innokasta on puimurointi.

Tietääkseni ei ole kaviokuumeinen eikä muutenkaan hiilareille herkkä heppa, mutta varmuudeksi kuitenkin. Ja on mielestäni aina kuulunut ihanaan kevääseen ja kesänodotukseen.