EA

Muuton yhteydessä läpikävin hepoisen ensiapuvarustusta.

Siivosin kamppeet ja päivittelin. Nyt kun uuteen talliin mahtuu, niin ostin siistin, tiiviisti suljettavan ensiapulaatikon ja siirsin tarpeet sinne. Vielä en ole löytänyt passeleita, tylppäkärkisiä saksia mistään, enkä viitsinyt koirienkaan saksia vohkia. Puhdistusaineista haluan vielä täydennyksiä, muovikelma voisin vohkia kotoa, parit liimapintelit.

Nyt sieltä löytyy ainakin puhtaita pinteleitä ja pyyhkeitä, puuvillavanua, hyönteiskarkotetta sekä...



Paikallisen päivystävän ell-numero löytynee tallilta, mutta pitää kysäistä vielä.

Varovasti varpaillaan

Kaikki on nyt vähän uutta. Reitti tallillekin, meinasin ajaa eilen hutiin.

Molemmat Jiin kanssa kävellään vähän varpaillaan. Minä hiippailen uusissa, ihmeen tilavissa varustetiloissa. Mietin, että osaankohan olla oikeinpäin. Mistä vettä? Minne suojat kuivumaan? Voinkohan jättää satulan ja suitset hetkeksi tähän. Saankohan sähköiskun noista langoista taiteillessani hevosta ja itseäni ulos tarhasta.

Kaikki tallilaiset ovat älyttömän mukavia. Pysähtyvät tervehtimään ja haluavat tietää, ketä me oikein ollaan. Auttavat ja neuvovat. Kaikki nimet vilahtavat mielestä vielä heti, osan hepoista jo tunnistan. Tallilla on kesäpesu menossa, painepesurit laulavat ja meille tehdään puhdasta tallia talveksi.

Jiikin oli jotenkin eksyneen näköinen kun hain sen eilen omasta tarhastaan. Kipitti vähän huolestuneenoloisena äkkiä luokse. Kävellessä talliin piti puhistella kaikkea, mönkkäritkin on vielä vähän pelottavia. Oma boksi on jo mieluinen, menee mielellään sisälle ja kurkkii ikkunoista ulos. Ei vielä vapaaehtoisesti työnnä päätään oviaukosta ellen sitten seurustele siinä sen kanssa. Syödessä omasta heinäverkostaan boksissaan rauhoittuu. Komea friisiläinen Hande kävi kurkkaamassa oviaukossa ja siinä sitä oltiin turvat tötteröllä, että MOI vaan.

Annoin hepan ensin hengähtää sisällä, kun hiippailin paikkoja tutkimassa. Sitten kiireettä hoitotoimenpiteet ja varustus, nekin vielä turvallisessa karsinassa. Selkäännousuun on tehty oma paikka, mutta sen viereen tulo oli vielä vähän jännää, joten pyysin ystävällistä Handen omistajaa hetkeksi meitä auttamaan, ja kipusin rauhassa selkään. Vähitellen tutustutellaan.

Käytiin kävelemässä tallin oma parin kilsan maastoreitti. Aika ripeä oli käynnin tahti alkuun, kun vähän jänskätti. Ison mäen päällä kivuttuaan jo vähän rentutui. Otettiin pätkät ravia ja laukkaa. Reitti on ihanan rauhallinen. Tallille saavuttuamme kävimme vielä toisen kentistä läpiratsastamassa. Otin ihan "pitkinohjin", kun luulen, että aika väsynyt on Tytteli tästä kaikesta. Kamppeiden purku tallinkäytävällä, jotta päästiin kurkkaamaan sinnekin. Seisoi rauhallisesti, mutta kun vesarista lähtenyt kaveri poistui, niin vähän meinasi hermostua. Odottelin, että steppailu rauhoittui ja lähdettiin siitä vielä vihreää maistelemaan. Boksissa joi ämpärillisen melassilla maustettua vettä ja siirtyi heinäverkolleen :)

Vähän on raukka vielä hämillään, mutta eiköhän tämä tästä. Matolääke meni moitteetta eilen alas, että pian laitsa kutsuu.

Kotona!

Eilen muutettiin. Naama valkoisena olen pelännyt olevani siellä vielä tänäänkin lastaamassa konia autoon. Eikä se ihan suorilta mennytkään mokomaan muuttoautoon.

 

Valmisteluja. Kiitos Lauralle parturoinnista ja Ellille kuvaamisesta.

Suojat töppösiin ja verkkopalttoo päälle.

Lastauksesta ja muustakin kuljetuksesta vastasivat uuden tallinpitäjät, Tuikku ja Henkka. Heiltä löytyi kärsivällisyyttä ja nätit keinot saada heppa kyytiin. Vaihdettiin naruriimu ja aloitettiin totuttelu yksi askel sisään, pyydetään peruuttamaan pois. Kaksi askelta sisään ja taas peruutetaan. Tämähän kannattaisi tehdä jo ennen varsinaista kuljetusta, mutta meillä ei oikein ollut tähän mahdollisuuksia. Ja lopulta, vajaan tunnun jumpan jälkeen, tyttö kiipesi itse sisään ja alkoi pistelemään heinää napaansa. Ei liinoja, ei raippaa, ei pakotusta eikä lääkkeellistä rauhoittamista (omistajalle tuon jälkimmäisen olisi ehkä voinutkin antaa).

Kuva Heidin.

 

 

 

Talliystävät seurasivat ja kannustivat muuttopuuhissa. Vain yksi asiaton kommentti "ihme puuhastelusta" kuultiin, mutta Tuikku lohdutti, että aika monille tämä on vielä vähän uutta ja erikoista. Kylläpä jäi hyvä mieli ja vilkuttelin muuttoauton matkaan. Tippa linssissä kiitin ja halasin Jiin adoptiomamman Heidin, vielä nähdään. Ja ehkä joskus vielä hynttyyt yhteen..

 

Matka oli mennyt hyvin. Alkuun kuopi hetken, mutta rauhoittui sitten, ja heinääkin oli mussutettu aimo annos matkan aikana. Uudessa kotoa purku oli yllättävän rauhallinen. Peruutteli askel kerrallaan pihalle ja pää pyörien ihmetteli, että mikäs mesta se tämä on?! Sai nyt matolääkityksen ajaksi paikan hirsitallista ja ulkoilun omasta tarhasta. Parin päivän päästä pääsee isolle laitumelle, jossa vieressä tuleva lauma omalla laitumellaan. Siitä sitten yhdistetään, kun hetken ovat saaneet tutustua vieritysten. Hirsitalliin muutti iloksemme ja seuraksemme pieni ja sievä suokkiherra, joka sieraimet tötteröllä haisteli hetken unkarilaista prinsessaa, mutta keskittyi sitten ruokakuppiinsa.

 

 

 

 

 

 

Kannnoin varusteet paikoilleen, ja ihmettelin isoja varustetiloja. Muutaman hevosenomistajan tapasin ja hyvin tuntuivat suhtautuvan noviisiin uuteen tallilaiseen. Kotimatkalla oikein itkeä tirautin onnesta ja vähän ehkä väsymyksestäkin ja jännityksen purkautumisesta. Olemme uuden edessä, tyytyväisinä.

Kiitos ja ratsailta

Ihan liikuttuneena kuuntelin nuo ratsastuksenopettajani sanat muutama päivä sitten. Siihen päättyi meidän viimeinen oppitunti Knaperbackassa, niin kuin sadat tunnit aiemminkin. Kyyneliä nieleskellen, mutta uuden edessä innokkaana, kiitin niin opea kuin uljasta ratsuani sekä kanssaratsukkoa Millaa ja Wäinöä, joiden kanssa jaoimme viimeisen oppitunnin tehden siirtymiä keskiympyrällä. Raviosuus alkaa jo oikeasti ajoittain sujumaan. Laukat ovat vielä hankalia, peruskaahotusta ja sisään kaatumista.

Nostin satulan selästä ja painuimme pellolle syömään. Lupasin ratsastuksenopettajalle, että käymme koulua vielä maallakin.

Leuka tuli kipeäksi. Jii lempeästi pukkasi siihen. Joo ja juu, oma tila ja kunnioitus janiinedespäin. Jackie oli pitkään vähän varovainen päänsä kanssa, erityisesti turpaan koskeminen sai sen hieman varuilleen. Johtunee tamman hurjana pidetystä luonteesta, joka taas sai ihmiset huitomaan ja läpsimään päätä kauemmaksi. Muutama vanha arpi päästä löyty, joiden alkuperää ei tee edes mieli ajatella. Oli kuulema aika, jolloin ratsastajat menivät Jiin karsinaan raipan kanssa harjaamaan ja laittamaan hevosta tunnille. Vieläkin osa kiertää hevoseni aika kaukaa. Enkä toki antaisi hevostani edelleenkään kokemattomien tai lasten käsiin.  Hiljalleen se on kuitenkin pääsemässä huonoista tavoistaan, oppinut luottamaan, kun harjaan, rapsuttelen ja hellittelen, putsaan, pesen ja hätistän mäkäräisiä. Olenkin sallinut siltä normaalia enemmän mupellusta, ja nykyään tutkii uteliaana turvallaan, vastarapsuttaa ja pukkailee. Ja nyt osui sitten omaan leukaan :)

Itkin ja nauroin

Pakko vielä kerran palata tähän hevonen kaatopaikalla keskusteluun. Pääsi viikonlopun Hesariinkin.

Erehdyin lukemaan työpaikallani Katjan blogipäivityksen aiheesta:

Kuollut hevonen ei palttoota kaipaa

Ja itkin ja nauroin yhtä aikaa...

VoiKukka

Öttiäiset ovat saapuneet. Maharapsutukset ovat kuuminta hottia.

Kuva Milla

Yritin kuvata Jiitä voikukkia suupielessään, mutta puimuri oli kuvaajaa nopeampi.

Lemppari-ilme, ilkikurinen ja lempeä.

Joka päivä on oltu maastossa, kierretty pellot ja menty kaikki askellajit. Pääosin reissattu itseksemme, mutta viikonloppuna saatiin Chippo-turvamies seuraksi. Yhdessä on aina mukavampaa. Kentällä menty tunnit ja eilen sain jopa omatoimisesti tehtyä kiltisti kotiläksyt (ympyrällä työskentelyä, taivuttelua, siirtymiä).

Tallikaappia olen tyhjennellyt joka reissulla. Muuttoaikataulutkin ovat vahvistuneet. Ihan pian turvat kohti Nurmijärveä...

Minne päättyy tiesi

Somessa kiertää kuva kaatopaikalle päätyneestä hevosen ruhosta. Kuva on karu, mutta laitonta siinä ei taida olla muu kuin se, että valokuvaaminen kaatopaikalla on kielletty. Tietysti ruho pitäisi nopeasti peittää. Harmittaa hevosen omistajankin puolesta, paha mieli ei tästä sopasta ainakaan parane.

Kun olin syksyllä päättänyt ostaa hevosen (tai siis olin päättänyt ostaa Jackien), niin yksi selviteltävistä asioista oli, miten toimia, kun on aika luopua ystävästä. Vaihtoehdoiksi jäi:

• Teurastaminen, jos hevosella ei ole teurastuskieltoa tai lääkevaroaika päällä.
• Ampuminen tai ell piikillä lopetus, jolloin hevosen ruho pitää hävittää. Hävittämiseen on muutama eri mahdollisuus: 

-eläinjätteen käsittelylaitoksessa (esim. Honkajoki Oy, Honkajoki)
-poltto joka suoritetaan asianmukaisessa polttolaitoksessa / tuhkaus, 
-hautaaminen maahaan tietyin rajoituksin esim. ei pohjavesialueelle
-kaatopaikalle vienti (ongelmajätemaksu)  
-käyttö eläinten rehuksi (eläintarhat), tätä en koskaan selvittänyt, miten käytännössä menisi

Kaatopaikalle vienti ei enää ensi vuonna ole laillista. Mutta toistaiseksi siis ihan sallittua. 

Jos saan itse valita, niin ampumalla lähtee omani hyvästeltynä, kiitettynä, omassa pihassa porkkanaa suu täynnä. Ruhon hävittämisesä noudatan tallin suosituksia ja periaatteita. Ja suren jo nyt...